Kirjoittaminen ei ole varsinaisesti takunnut – se on jäänyt. Loppuvuosi oli monella tapaa raskas, joten tärkeintä oli ottaa aikaa itselle ja antaa tunteilleen tilaa. Osittain meni myös tunteiden välttelyksi, mutta oli myös itkua, kiukkua ja suorastaan raivoa. Sanoisin, että minun vuoteni 2026 alkoi vasta loppiaisesta. Ei raketteja, skumppaa tai tähtisädetikkuja, vaan perheen yhteinen vapaapäivä, vähän ystäviä ja teinien viimeinen päivä joululomaa.
Olo ei vieläkään ole täysin tyyni tai rauhallinen. Tiettyä itselleni tyypillistä levottomuutta on edelleen ilmassa, mutta moni asia on jo mennyt eteenpäin. On vahva usko siihen, että kaikki vielä tasaantuu – tai universumi pitää huolen, kuten minulla on usein tapana ajatella tai sanoa.
Odotan kovasti tulevaa vuotta. Talven kylmyydestä en oikein pidä, mutta on tässä paljon myös hyvää. Laskiaispullat esimerkiksi ilmestyvät kauppoihin! Söin niitä viime vuonna raskauspäissäni varmaan lähemmäs 20. Lapseni on muutenkin tehty sokerista… Pikkusisko täyttää 30 – apua! Maaliskuussa meillä juhlitaan kahta perheenjäsentä, ja silloin onkin jo kevät! Yleensä maaliskuussa alkaa myös juoksukauteni, mutta näillä lantionpohjalihaksilla se hiukan epäilyttää… Samoihin aikoihin starttaa myös kevään korkeakoulujen yhteishaku, joihin heittäydyn äärimmäisen motivoituneena. Tavoite on päästä eroon päiväopinnoista, koska vauva, ja saada paikka verkko-opintojen puolelta. Huhtikuussa voidaan beben kanssa ihmetellä talviunilta heräävää luontoa. Ja toukokuu meneekin vapun jälkeen jo melkein valintakokeissa. Kesäkuun kohokohta on tietysti omat synttärit, joista teen aina ison numeron ja joihin lopulta aina petyn. Hehe. Kohta puolivuotiaasta vauvasta tulee myös kesällä taapero. Sen jälkeen opetellaan toivottavasti syksyllä uutta elämää perhe-elämää ja opintoja yhdistellen. Loppuvuosi saakin tulla yllätyksiä esitellen. Toki vihaan yllätyksiä (ja muutoksia sekä toisaalta myös rutiineja), mutta ehkä tänä vuonna annan niillekin mahdollisuuden.
(Tässä vaiheessa vauva heräsi päikkäreiltä ja tuli pakollinen kirjoitustauko. Äsken tarttuessani läppäriin koin pienen piston jossain osassa kehoa, että nytkin voisin lukea… Elina Backmanin Saana Havas -sarjaa on eka osa takana, 2-4 odottavat jo kotona vuoroaan. Kirjastot best!)
Tietynlainen lempeys itseä kohtaan voisi olla yksi tämän vuoden isoista teemoista. Se on ihan tosi vaikeaa, mutta tuo lopulta niin paljon hyvää elämään. Voisin ajatella epäonnistuneeni asian suhteen jo isosti, kun selkä sanoi sopimuksensa irti heti vuodenvaihteen kunniaksi, ja levon sijaan piti tietysti olla koko ajan tekemässä jotain heti sen ollessa vähänkään mahdollista. Pahinta oli, kun ei voinut nostaa vauvaa. Mutta lempeästi eteenpäin. Eikä tuo ollut mikään epäonnistuminen, vaan ehkä avasi silmiä sille, ettei kaikkea tarvitse jaksaa/tehdä yksin.
Tällaista samanlaista lempeyttä olisin varmasti kaivannut myös äitiyteen, kun vauva syntyi. Tuntui, etten osannut hoitaa omaa lastani, ymmärtänyt hänen itkuistaan mitään ja imetyskin tuntui niin vieraalta. (Tuosta imetyksestä voisinkin joskus kirjoittaa ihan oman juttunsa.) Sekin tuntui pahalta, että mies oli vauvan kanssa niin luonteva, vaikka hänellähän on siis kokemusta vauvoista jo neljän tyttären verran entuudestaan. Silti se ärsytti ja sai minulle fiiliksen, että olen jotenkin huono äiti. Pyh ja pah! Ei siinä kauaa mennyt, kun ne itkut tunnisti, vaipat vaihtuivat ja vauvalle sopivimmat asennot löytyivät. Sitä paitsi vauva kasvaa ja kehittyy lopulta niin hurjaa vauhtia, ettei siitä pienestä rääpäleestä ole jäljellä muuta kuin liian pienet vaatteet, jotka aiemmin näyttivät valtavilta pienen päällä. Viime viikolla harjattiin jo ekoja kahta hammasta.
– – –
Kaikenlaista tunteiden sekamelskaa on havaittavissa, mutta olkoon! Hyvä se on ollakin välillä sekaisin, niin osaa arvostaa tasaisempaa elämää eri tavalla. Juuri nyt arvostaisin kyllä erityisesti kahvikupillista. Olen jäänyt onnettomasti (vai onnellisesti?) koukkuun Chicago Med -sarjaan. Sitä jaksaa katsoa putkeen jakson ja toisen ja kolmannen ja… Sitten kello onkin jo aivan liikaa ottaen huomioon, että vauva voi herättää esimerkiksi seiskalta. Toisinaan nukumme kyllä ysiinkin asti. Mikä unirytmi? Mutta ehkä nyt se kupillinen kahvia ja hetkeksi Chicagoon.
MUTSI TAHTOO 
Jätä kommentti